Lupasin äitienpäivä postauksessa kertoa teille lisää mitä mutkia matkassa meillä on ollut raskauksien kanssa. Tämä aihe on vaikea pukea sanoiksi ja sen läpikäyminen on ollut todella rankkaa, nimittäin raskauden keskeytys. Mielestäni näistä asioista puhutaan todella vähän ja kun se meidän kohdalle sattui, tuli ainakin itselleni yllätyksenä kuinka moni on sen kokenut. Meidän ensimmäinen raskaus keskeytettiin raskausviikolla 21, kyseessä on minun ensimmäinen raskaus. Raskausviikolla 12 huomattiin ultraäänitutkimuksessa että sikiöllä on normaalia enemmän niskaturvotusta, siitä meidät ohjattiin jatkotutkimuksiin Helsinkiin. Minulta otettiin lapsivesi näyte raskausviikolla 15, joka ei selittänyt niskaturvotusta millään tavalla. Sen lääkärit tiesivät että jotain on pielessä, mutta mikä, niin siihen ei löytynyt vastausta. Raskausviikolla 21 tehtiin rakenneultra, siellä tuli lopullinen päätös että raskaus keskeytetään, koska lapsi todennäköisesti menehtyy jo kohdussa. Kun raskaus oli edennyt jo niin pitkälle, niin sairaala anoi lupaa valviralta keskeyttää raskaus, sitä odotettiin pari päivää.
Ehkä ahdistavinta tässä oli se epätietoisuus, ei tiedetty että syntyykö meille lapsi. Käytiin myöskin perinnöllisyyslääkärillä keskustelemassa mahdollisista sairauksista, mitä lapsella voi olla. Kun keskeytys päätös tehtiin, niin silloin hetkellisesti tuli tunne että kaikki pysähtyi, kun tultiin ulos tutkimushuoneesta tajusin että minun on pakko soittaa töihin että en nyt tule töihin vähään aikaan. Automatka kotiin meni ihan sumussa.
Saatiin ehkä noin viikko odottaa että päästiin takaisin sairaalaan hoitamaan itse raskauden keskytys, se odotus tuntui pitkältä, jotenkin minulle tuli semmoinen tunne että haluan että tämä on ohi nyt, ettei tarvitse liikkua ihmisten ilmoilla enää raskaana.
Meille syntyi enkelipoika, hän sai nimen Daniel. Sain yhdeltä tuttavalta joka oli käynyt läpi saman tämän neuvon että antaisimme lapselle nimen ja se tuntui hyvältä idealta ja jotenkin se auttoi myöskin minua käsittelemään koko asiaa.
Surutyö kesti minulla oma aikansa ja myöskin mieheni käsitteli asiaa omalla tavallaan. Saimme myöskin lopulta tietää mikä meidän pientä poikaa vaivasi, hänellä oli vaikea synnynäinen sydänsairaus, jota ei olisi voitu hoitaa millään tavalla, tämä tieto helpotti minua surutyössä. Mutta pakko sanoa, kun sinä lopulta nouset siitä suosta, niin tuli tunne kuin olisit enemmän ”elossa” kuin koskaan aikaisemmin.
Lopuski haluan vielä sanoa, että toivoisin että ihmiset puhuisivat näistä asioista enemmän, tällä hetkellä juuri näistä asioista ei yleensä kuule juurikaan ollenkaan, vain silloin kun itse olet samassa tilanteessa.
Lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys, vaan siihen voi liittyä monia vaikeita asioita, ennen kuin se lapsi on sinun sylissä.
Minä halusin kertoa minun tarinani siksi että se voi auttaa jotakuta toista, joka on samassa tilanteessa. Ainakin minulle toisten ihmisten tarinoiden kuuleminen, helpotti oloa hetkeksi ja tiesi että et ole yksin asian kanssa. Tottakai myöskin iso kiitos kuuluu miehelleni, joka kulkee vielä tänäkin päivänä rinnallani vaikeuksista huolimatta.
Malin
Onko sinulla kysyttävää, ota yhteyttä!